Cauchemars tarkoittaa "painajaisia". Se on dramaattinen ja mieleenpainuva sana, joka ei ole aivan jokapäiväinen.
Angèle käyttää sitä kuvaamaan pahinta mahdollista skenaariota, jos Brysselin alueet joutuisivat valitsemaan puolensa kielikiistan vuoksi: "Ce serait le pire des cauchemars" (Se olisi pahin painajaisista). Tämä antaa sanalle syvällisen ja tunteikkaan merkityksen laulun kontekstissa.
Angèle tervehtii Brysseliä kuin vanhaa ystävää, jota on ollut ikävä. Hän vertaa kotikaupunkiaan New Yorkiin ja Pariisiin: Brysselissä ei ole New Yorkin pilvenpiirtäjiä, Pariisin Beaubourgia tai Seine-jokea, eikä sitä kutsuta rakkauden kaupungiksi. Silti hänelle juuri Bryssel on “Bruxelles, je t’aime” [Bryssel, rakastan sinua] ja “T’es ma préférée” [sinä olet suosikkini]. Harmaa taivas, sade ja jopa kuuden kuukauden vähäinen päivänvalo kuuluvat kaupungin kuvaan, mutta myrskyn jälkeen ihmiset avaavat oluet ja juhlivat. Se on lämmin ja hieman ilkikurinen tapa sanoa, ettei kotikaupungin tarvitse voittaa vertailua ollakseen rakkain.
Kappaleessa Bryssel on myös koti ja kielten yhteinen paikka. Angèle nimeää kaupunginosia, kuten Marollesin, Flageyn, Saint-Gilles’n ja Laekenin, ja sanoo Pariisin kutsuvan häntä takaisin silloin, kun hän kaipaa kotiin, mutta “moi, je ne pense qu’à toi” [minä en ajattele kuin sinua]. Lopussa hän puhuu Belgian ranskankielisen ja flaaminkielisen puolen mahdollisesta jakautumisesta: ajatus siitä, että pitäisi valita leiri vain kielen takia, olisi hänelle “le pire des cauchemars” [pahin painajainen]. Hän on elänyt parhaat tarinansa sekä ranskaksi että flaamiksi, ja vaihtaa sitten itse flaamiin: “Dank je Brussel” [kiitos, Bryssel]. Kappaleen ydin on selkeä: Brysselin arvo ei synny suurista nähtävyyksistä, vaan sen kaduista, ihmisistä, kielistä ja siitä tunteesta, että sinne voi palata.